Matkan taittuessa, voimien laantuessa
Ainoa toivonsa on juoksu loputon.
Ainoa toivonsa on juoksu loputon.
Olen minä.
Olen tyhjä.
Olen en mitään.
Olen koko päivän hapuillut tietoisuuden ja pimenemisen rajamailla, mutta kukaan ei huomannut. Elän toisessa maailmassa - oman pienen pääni sisällä. Kaikki tuntui niin etäiseltä ja utuiselta. Tiesin, että olin vain askeleen päässä napsahtamisesta. En vain olettanut, että mitään voisi tapahtua.
Mutta veljeni huusi minulle, enkä tiedä, mikä sisälläni napsahti. Kuitenkaan minulta ei vaatinut kuin viisi minuuttia ja olin juossut puolen kilometrin päähän kotoa ja jatkoin juoksemista. Olisin voinut itkeä - vaikken ollut varma, miten itkeä - mutta sen sijaan juoksin. Olisin halunnut juosta tai kävellä kuitenkin paljon kauemmas, aina niin pitkälle kuin jalat kantavat. Olisin halunnut hypätä seuraavaan bussiin ja matkustaa päätepysäkille. Olisin tehnyt mitä vain, että olisin päässyt pois. Jonnekin kauas.
Jo kymmenen lukijaa ♥
Minusta tuntuu, että olen jo liian syvällä... Siinä vaiheessa kun käy vaa'alla neljästi ja laskee myös leikkeleet, mitkä leivälle laittaa ja kuntoilee ihan liikaa.. En löydä enää rajoja ja minua pelottaa.. kiitos kovasti kommentistasi ♥
VastaaPoistaJa koen voivani samaistua tunteisiisi hyvin helposti.. Voimia ♥ p.s: minun oli pakko lukita blogini vain kutsutuille sallituksi, jos et pääse sinne, ilmoitathan tänne sähköpostisi http://seuraaminua.blogspot.com
VastaaPoistakoitas pärjäillä :/ ♥
VastaaPoistaVoimia <3 :) ja oli pakko liittyy lukijaks :)
VastaaPoista